Vuorilla

Tällä kertaa tutustuimme Gran Canarian saareen paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Bussimatka saaren eteläosasta keskiosan kautta pohjoiseen oli jännittävä. Liiankin jännittävä, jos minulta kysytään. Opas ilmoitti heti alussa, että parhaat rotkot ovat kuskin puolella. Sanoinkin miehelleni, että hän saa istua ihan mihin vaan, mutta minä menen juuri toiselle puolelle kuin missä kuski istuu. Kuvia ei siis ole kaikkein jyrkimmistä rotkoista. Paitsi että istuin väärällä puolella, keskityin rotkojen reunoilla erityisesti tiukoissa kurveissa hengittämään syvään ja katsomaan ihan muualle kuin rotkoihin. Ihan kokonaan ei kuitenkaan minunkaan korkean paikan kammoni ole parantunut.

Alkumatka oli yhtä karua kuin eteläinen Gran Canariakin. Hieman vhreää sentään jossain. Tässä ollaan jo puolikorkealla.

Ylempänä vuorilla alkoi löytyä havupuustoa. Puut ovat kanarianmäntyjä, jotka kondensoivat pilvien kosteutta vedeksi. Puiden alla saattaa tuntua pilven kohdalla sateelta, vaikka muutaman metrin päässä ei sataisi ollenkaan. Männyt ne vain tipauttelevat kokoamiaan vesipisaroita maahan. On kuulemma ainoa puu, joka tekee niin.

Osa kuvista on otettu bussin ikkunasta, joten laatu ei ole pelkkää priimaa. Ylemmäs mentäessä viljelyksiä alkoi näkyä yhä enemmän, sillä ilman kosteus oli jo viljelyyn riittävää. Sade on silti harvinaista ja paikalliset kutsuvat vesisadetta kuulemma kultasateeksi, niin harvinaista, upeaa ja kaivattua se on. Pienen vesisateen kohtasimme näköalakahvilassa pysähtyessämme. Kerroimme itsellemme, että se oli hienoa :-)

Kävelimme matkalla tovin myös Firgasissa, joka on tunnettu luonnonvesivaroistaan. Siellä tuotetaan myös paikallista pullovettä.

Firgasista matkamme jatkui markiisittaren puutarhaan...