Kun lopetin jäämöhkäleiden kuvaamisen, kohdalle tuli ryhmä, joka näytti lähinnä ryhmäpäivähoitoryhmältä.. Kaksi naista ja liuta alle kouluikäisiä lapsia. Arviolta ehkä 5-vuotias poika puhutteli minua jo matkan päästä:
- Nainen!
- No mitä?, minä vastasin.
- Mitä sä siellä katselit?
- Katselin noita todella isoja jääpuikkoja.
- Miksi?
- Ne ovat niin isoja, ettei tuollaisia kovin usein näe. Otin niistä valokuviakin.
Poika oli tyytyväinen vastaukseen ja ryhmä jatkoi eteenpäin.
Voimalaitoksen yläpuolella oli joutsenpari, jota sitten kuvailin mieli iloisena.
Kännyin kulkemaan samaa reittiä takaisin. Melko pian minua vastaan tuli tuo samainen ryhmä, jonka pojan kanssa juttelin jääkuvausten jälkeen. Poika tunnisti minut jo kaukaa, osoitti minua ja kajautti kaikille:
- Tuolla on se sama täti, joka nähtiin!
Minä tervehdin kaikkia, erityisesti poikaa. Poika kysyi:
- Mitä sä sitten teit, kun me lähdettiin?
Kerroin kuvanneeni joutsenia, jotka näin siinä lähellä. Toinen naisista kertoi hymynkare suupielessä, että hekin olivat nähneet joutsenet aiemmin. Moikkailtiin ja minä jatkoin matkaa - hymy minullakin suupielessä, jollei koko naamassa :-)
