Ainoa ja Jannea tervehtimässä

No nyt on loppuillan satanut - ihan niin kuin säätiedotus lupasikin. Ehdin kuitenkin käymään Aulangolla joutsenlammella tervehtimässä lampeen juuri saapuneita Aino- ja Janne-joutsenia. Aino oli kuvaushetkellä nälkäinen ja söi koko ajan - Janne päivysti vieressä :-) Janne oli aavistuksen stressaantunut ja puhisi muutaman kerran.

Iloinen ylimääräinen kuvaushetki sateiseksi suunnitellun päivän keskelle :-)

Aino edessä, Janne takana. Ainolla ohuempi kaula ja vaurioita nokassa.

Huomaa sulkeutunut silmäluomi. Nousee alhaalta ylös.

Eihän siellä sadakaan...

Olin suunnittellut viettäväni tämän viimeisen viime vuoden vuosilomapäivän kuvia editoiden sisällä sadetta karussa. Mutta eihän siellä sada! Nyt saa kuvien käsittely riittää hetkeksi ja lähden ulos hengittämään kevätilmaa.

Sain tilaamani uuden muistikortin postissa - nyt ei tarvitse jännittää niska jäykkänä, vieläkö kortilla riittää tilaa uusille kuville. Uusi kortti on myös tuplasti nopeampi kuin aikaisempi. Jos nyt ei muisti tukkeutuisi välillä tilannetulituksissa... Tylsää, kun kamera hyytyy kesken mielenkiintoista tapahtumasarjaa.

Kaksi paria ei mahdu samalle järvelle...Ei, ei.

Joutsenet eivät hyväksy lähipiiriinsä toista joutsenparia. Tämän olen lukenut ja kuullut monesti lintuguruilta. Hattelmalanjärven kohdalla lähipiiri tarkoittaa koko järveä. Olen kerran nähnyt paikalla olevan joutsenparin ajavan uudet tulokkaat järveltä pakosalle. Toisen kerran ajolähtöön joutuivat paikalle eksyneet kanadanhanhet. Kurjet saavat jostain syystä asustaa ja harppoa ihan lähelläkin.

Eilen olin lintutornilla ihan yksinäni ja kylmä tuuli puhalsi suoraan vastaan. Siksi kai siellä ei muita ollutkaan ;-) Paikalle lensi laulujoutsenpari. Hyvä muuten, mutta järvellä oli jo yksi laulujoutsenpari hautomassa muniaan. Tiesin heti, että tästä seuraa toimintaa ;-)

Ensin uudet kyyhkyläiset kuhertelivat. Sitten toinen kantajoutsenista puuttui peliin. Kun uusi pariskunta ei häipynyt kohtuullisella hätyyttelyllä, tuli toinen joutsenpuoliso pesältä mukaan jahtiin. Pian uusi pariskunta saatiin häädettyä ja sitten oli vanhan pariskunnan juhlien vuoro - kunnes oli aika palata pesälle :-)

Kuvissa on puhki palamisen makua, mutta tilanteet olivat niin herkullisia, että julkaisen ne tällaisinaan. Teknisesti parhaiten onnistuneet kuvat ovat hieman 'tylsiä' ainakin tällä kertaa.

Asukkeja

Väsyneen naisen askelin päätin katsastaa vielä Pihtilammen, joka olikin siis paljon suurempi kuin heti hoksasinkaan. Joku muu olisi ehkä huomannut sen heti jo kartasta, vaan en minä...

Pihdin puristama mutka oli kapea ja jäässä. Sen jälkeen uudella aavalla olikin jo sulaa. Ja asukkeja :-)

Enhän minä sitten sen pitemmälle päässyt. Kuvattuani fanaattisesti laulujoutsenia (joille on mielessäni muodostunut vähemmän tyylikkäitä vaihtoehtonimiäkin...) vastavaloon parhaani mukaan, kello oli jo niin paljon, että piti kiiruhtaa autolle ja kotiin antamaan koiralle ruokaa - se oli sen päivän koiranhoitotoimenpiteistä minun listallani :-) Tytär ulkoilutti hänet pariinkin otteeseen, samoin mies kertaalleen, joka myös ruokki koiran aamulla ennen töihin lähtöään. Loput Pihtilammesta ehtii nähdä halutessaan myöhemminkin.

Jäätä ja poika

Pitkälänkosken yläpäästä löytyy voimalaitos. Jos oikein olen tulkinnut, siellä on Massakoski ja kuvia ja tekstiä löytyy esimerkiksi täältä. Tuon puisen ison rakkennelman läpi kulkee vettä ja osa siitä vedestä vuotaa läpi. Niin kävi nytkin. Kovat pakkaset olivat jäädyttäneet vuotavaa vettä jääpatsaiksi. Ne innostivat kuvaamaan.

Kun lopetin jäämöhkäleiden kuvaamisen, kohdalle tuli ryhmä, joka näytti lähinnä ryhmäpäivähoitoryhmältä.. Kaksi naista ja liuta alle kouluikäisiä lapsia. Arviolta ehkä 5-vuotias poika puhutteli minua jo matkan päästä:
- Nainen!
- No mitä?, minä vastasin.
- Mitä sä siellä katselit?
- Katselin noita todella isoja jääpuikkoja.
- Miksi?
- Ne ovat niin isoja, ettei tuollaisia kovin usein näe. Otin niistä valokuviakin.
Poika oli tyytyväinen vastaukseen ja ryhmä jatkoi eteenpäin.

Voimalaitoksen yläpuolella oli joutsenpari, jota sitten kuvailin mieli iloisena.

Kännyin kulkemaan samaa reittiä takaisin. Melko pian minua vastaan tuli tuo samainen ryhmä, jonka pojan kanssa juttelin jääkuvausten jälkeen. Poika tunnisti minut jo kaukaa, osoitti minua ja kajautti kaikille:
- Tuolla on se sama täti, joka nähtiin!
Minä tervehdin kaikkia, erityisesti poikaa. Poika kysyi:
- Mitä sä sitten teit, kun me lähdettiin?
Kerroin kuvanneeni joutsenia, jotka näin siinä lähellä. Toinen naisista kertoi hymynkare suupielessä, että hekin olivat nähneet joutsenet aiemmin. Moikkailtiin ja minä jatkoin matkaa - hymy minullakin suupielessä, jollei koko naamassa :-)

Ihanat joutsenet... ja muuta mietintää

Laulujoutsenia oli kaksin kappalein. Ihan selvä pari siis. Olivat nukkumassa heinikon reunassa, enkä välttämättä olisi edes huomannut niitä, jollei vastaan tullut ystävällinen rouva olisi kertonut minulle niistä. Kiitos vielä kerran arvokkaasta vinkistä :-)

Heräilivät siinä ja silloin niistä saikin paljon eläväisempiä kuvia kuin niiden nukkuessa. Asetusten kanssa vähän haeskelin. Kirkas auringonpaisten ei ole paras valo valkoisen joutsenen kuvaamiseen. Ja kuitenkin, kun ISO-arvon tiputtaa alas, valotusaika valuu sen verran pieneksi, ettei kaikki siipienhuitomiskuvat tallennu riittävän selkeästi. Kompromissi siis. En aio valittaa, ihanaa oli nähdä joutsenia ja ihanaa oli, että aurinko paistoi :-)

On hieman hassua, että joitakin kanssakulkijoita tuntuu hieman vaivaavan tämä luontokohteissa reissuamiseni. Oma perhe kannustaa ja ymmärtää minua täysin, mutta hieman vieraammilta ihmisiltä tulee säännöllisesti vaivihkaisia ehdotuksia toimintani muuttamiseksi. Voisin kuulemma etsiä kuvattavaa hieman lähempää. (kuvaanhan minä täälläkin, mutta Suomi on pullollaan ihanaa luontoa, jota haluan nähdä...) Luonnon sijaan voisin kuulemma etsiä kuvattavaa vaikka kaupungista. (Hämeenlinna ei nyt ole parhain esimerkki kaupunki-kaupungista.) Arkkitehtuuria ja rakennusten yksityiskohtia on ainakin minulle ehdotettu kuvauskohteiksi. (Arkkitehtuuri ei ainakaan vielä kohtaa sydäntäni eikä Hämeenlinna muutenkaan kokonsa vuoksi ole mikään monipuolinen arkkitehtuurin mekka. Rakennusten yksityiskohtia kuvasin kuvaushuumani alkuvaiheilla. En vain löydä sieltä sellaisia intohimoisia kehittymisen kohteita, mitä elävät olennot ja elävä luonto minulle tarjoaa.)

Kröhimistä aiheuttaa myös aika, jonka käytän kuvaamiseen ja luonnossa liikkumiseen (onneksi eivät tiedä, että kuvien käsittelyynkin kuluu aikaa...). Olen ymmärtänyt, että monen mielestä olisi sopivampaa, jos käyttäisin aikani perheen ja kodin hyväksi. Itse olen sitä mieltä, että kun olen lapset kasvattanut (mieheni kanssa) jo parikymppisiksi, minulla on ihan reilusti oikeus käyttää nyt aikaa omaan itseeni: liikkumiseen, uuden opetteluun, luonnosta nauttimiseen ja oman sieluni ruokkimiseen. Kyllä minä ruokaakin laitan enkä perhettänikään ole hylännyt, jos se ketään lohduttaa... ;-)

En aio potea huonoa omaatuntoa siitä, että joku on eri mieltä minun vapaa-aikani käytöstä. Mutta hieman sisäänpäin hymyilyä se minussa herättää - huolensa kullakin ;-)

Kyllä meillä on mahdottoman upea luonto, vaikka talveksi voisinkin matkustaa pitkäksi ajaksi johonkin valoisampaan paikkaan. Nyt haluan olla juuri täällä :-)

Lauantairetki - sielun ruokaa

Tämän lauantain retki johti Karkkilaan. Menomatka sinne oli ok, mutta paluumatkalla navigaattori päätti ohjata minut kaikkein pienimpien, hitaimpien ja kapeimpien teiden kautta. Pitkän päivän jälkeen maisemista ei osannut enää nautiskella...

Kuvausreissuissa tärkeintä on tietenkin kuvaaminen. Mutta tärkeitä elementtejä ovat myös uusiin paikkoihin tutustuminen ja luonnon keskellä rämpiminen. Tänäänkin näin pitkästä aikaa puukiipijän. En saanut siitä kuvaa, mutta ilahduin aivan mahdottomasti. Samoin koskien virtaavan veden ääni terapoi kuuloaistiani.

Tänään vain yksi kuva, huomenna perehdyn tekosiini paremmin ja sitten nähdään, tuliko mitään muita julkaisukelpoisia kuvia...

Hassu pari - kevään ensimmäiset kumpikin :-)

Ihanan ilman kunniaksi istuin autoon ja lähdin ajamaan hieman kauemmaksi kuvaamaan. Noudatin auton navigaattorin jakamia ohjeita, kunnes jouduin pysähtymispaikan puutteessa tekemään u-käännöksen. Kuvattavaa löytyikin jo matkalta.

Joutsenen hoksasin jo autoon asti. Sillalle kävellessäni huomasin, että se oli laulujoutsen ja että sen kaverina oli kanadanhanhi. Hassun oloinen pari. Laulujoutsen huuteli kavereita tämän tästä, mutta hanhea lukuunottamatta ketään ei näkynyt. Siinä vierekkäin uivat ihan pitkän tovin. (Kuvan saa hieman isommaksi klikkaamalla sitä.)

Lopulta laulujoutsen lähti lentoon ja lensi huudellen pois. Hanhi jäi aivan yksin ja alkoi puolestaan huudella kavereita sekin. Tämän kevään ensimmäinen laulujoutseneni samoin kuin ensimmäinen kanadanhanhenikin. Takaisin ajellessani saman paikan ohi kumpaakaan lintua ei näkynyt paikalla. Vaikka joutsenesta ei saa parhaita kuvia aurinkoisella kelillä, nyt ei ollut paljon valinnan varaa. Kuvat oli otettava juuri silloin, jos ne halusi ottaa.

Paikka on Hauholla (Hämeenlinnassa) Iso-Roineen ja Pyhäjärven taitteessa - Iso-Roineen puolella. Ihan etelän rannikoista ei siis ollut kysymys.

Kasvavat

Terveisiä myös Ainon ja Jannen poikasilta. Tällä kertaa pysyivät lammessa koko ajan, eivätkä tulleet nurmikolle tallustelemaan. Osaavat hienosti jo levätä vedessäkin, silmät lopsuivat kiinni tämän tästä :-)

Lampeen putoilee ensimmäisiä syksyn lehtiä. Lisäksi vedessä on runsaasti nyhdettyä heinää. Kaikki haluavat ruokkia joutsenia ja heinän tarjoaminen on lintujen kannalta parempi vaihtoehto kuin leivän tuputtaminen. Silti ruohosta sotkuinen lampi ei ole pelkästään ilo silmälle.

Luontoterapiaa :-)

Luontoterapia on toiminut tänään tehokkaasti. Olen käynyt virittelemässä itseäni Aulangolla ja Mallinkaisten virkistysalueella (Janakkalassa). Mallinkaisilla tuli nuuhkittua uutta ympäristöä oikein kovasti, kuvien ottaminen jäi vähemmälle. Jos olisi ollut aikaan maailman tappiin asti, olisin jäänyt makustelemaan aurinkoisia rantakallioita ja ihanaa järveä pitkäksi aikaa. Mutta välillä on tultava kotiinkin :-)

Tässä ensimmäinen kuva Aulangolta - kuva on joko Ainosta tai Jannesta. Poikaset ovat taas kasvaneet ja voivat hyvin, mutta lentokykyä on ihan turha odotella tämän syksyn aikana. Olen ehtinyt käydä läpi vasta muutaman kuvan, mutta sittenpä riittää kuvia myöhempiinkin hetkiin. Joutsenia siis lisää myöhemmin.

Viime viikon tiukka työrupeama sai nyt vastapainoa ja aivot ajattelevat nyt taas paljon positiivisempia asiota. Huomiseksikin on luvattu hyvää säätä ja minä aion olla ulkona paljon, paljon, paljon :-)

Rentona välillä

Joutsenten kuvaaminen ei ole rentoa puuhaa ainakaan silloin, kun emo ja isä vahtivat katrastaan. Jannen lähelle ei kannata mennä, eikä poikastenkaan. Nopeasti on jompi kumpi vanhemmista kaula ojossa sähisemässä ja nokkaisemassa. Useampia jahteja on tullut tänä kesänä seurattua, sillä aina löytyy uusia rohkelikkoja ;-)

Kun joutsenten antaa olla rauhassa, keskittyvät nekin olennaiseen. Janne ottaa huomattavasti Ainoa rennommin. Se sukii itseään silloin, kun Aino ohjaa pienten syömistä. Saattaapa välillä lähteä uiskentelemaan vastarannalle noutamaan herkkupaloja leipää tyrkyttäviltä vierailijoilta. Aino jää sillä aikaa vahtiin ja nyhtää ruohikkoa poikastensa kanssa - ohikulkijoiden suureksi hämmennykseksi jopa aivan kävelytien vieressä. Pääsisiköhän siitä ohi vai ei...? Tavallisimmin ei.

Kuvissa Janne.

Kasvaneet ovat, totta vieköön...

Ainon ja Jannen jälkeläiset ovat kasvaneet, mikä ei sinänsä ole yllätys. Niinhän siinä on tapana käydä ;-) Kroppa on kasvanut kovasti kummallakin ja elkeet ovat kovin samanlaiset kuin vanhemmillaankin. Lammen rantaan saapuessani kaikki neljä sukivat ahkerasti itseään.

Siivet eivät ihan ole kasvamisen vauhdissa mukana, mutta tässä järjestyksessä sen kasvun varmaan täytyy mennäkin. Muutenkaan poikaset eivät ole juuri nyt kauneimmillaan - vertauksen rumaan ankanpoikaseen ymmärtää ihan hetken aikaa ;-) Terveisiä siis Aulangon joutsenlammelta.

Aino ja Janne perheineen

Kävin joutsenlammella Aulangolla tapaamassa Aino- ja Janne-joutsenia. Viimeksi käydessäni neljästä poikasesta kaksi oli kadonnut. Oli iloista huomata, että nuo kaksi jäljelle jäänyttä poikasta olivat kovin terveen oloisena kasvamassa isommiksi.

Jannen jalasta taisi välillä vetää suonta, sillä se oli minuuttitolkulla koipi suorana leipäpalasia vedestä maistellessaan. Poikaset ovat kaukana lentokykyisistä, siivet ovat vielä mahdottoman pienet. Toivottavasti kesä ei lopu kesken...

Ainon ja Jannen perhettä

Janne- ja Aino-joutsenet saivat tänäkin vuonna neljä poikasta. Kaksi pirteää pirpanaa on vielä hengissä. Toivottavasti  pikkupedot pysyvät jatkossa poissa ja poikaset saavat kasvaa rauhassa. Janne oli hieman ärtynyt ja varovainen, vaikkemme menneet edes kauhean lähelle. Vaan pitääpä sitä puolustuskannalla ollakin, kun joku ahdistelee omia poikasia.

Paikka on siis Aulangon puistometsä ja joutsenlampi. Klikkaamalla kuvia saat ne näkyviin hieman suurempina.