Solassa kaatuneiden puiden lomassa

Ensinnäkin: Kiva, että tänne on kirjautunut uusia lukijoita! Olen kauhean otettu, vaikka en oikein osaa sitä ilmaistakaan.

Maijalankoski oli ympäristöltään aivan erilainen kuin Pitkälänkoski. Ei mikään lastenvaunujen kanssa joen reunaa seurailtava paikka. Laavu oli, samoin nuotiopaikka. Mutta joen vartta alajuoksulle mentäessä pitää olla tasapainoa ja kiipeilyhalua.

Tästä näkee jo jonkin verran noita joen reunoja. Perhokalastajat ovat tallanneet reunoille pientä polkua, mutta mitään valtaväylää siellä ei ole. Toiseen suuntaan menee hieman selvempi polku.

Puut kasvavat ihan joen uomasta...

Mikä määrä kortetta! Kangaskorte, jos oikein veikkaan. Sitä oli paikoin oikein viidakkomaisen aluskasvillisuuden verran. Vaikutelma oli ihan epätodellinen... Samoissa paikoissa, missä kortetta kasvoi villinänsä, puut olivat kovin hoikkavartisia ja nuoria.

Joen yllä oli paljon kaatuneita puita. Ne olivat ihan tämän joen / kosken tavaramerkki. Tästä kuvasta näkee jo hieman paremmin, kuinka jyrkästi maa kohoaa ylöspäin heti joen reunalta. Joki kulkee kuin syvässä rotkossa.

Joen kupeessa kasvavien puiden juurakot olivat sopeutuneet veden läheisyyteen ja sen pinnan vaihtelevaan korkeuteen. Paikoin ne näyttivät oikein runollisilta...

Jäätä ja poika

Pitkälänkosken yläpäästä löytyy voimalaitos. Jos oikein olen tulkinnut, siellä on Massakoski ja kuvia ja tekstiä löytyy esimerkiksi täältä. Tuon puisen ison rakkennelman läpi kulkee vettä ja osa siitä vedestä vuotaa läpi. Niin kävi nytkin. Kovat pakkaset olivat jäädyttäneet vuotavaa vettä jääpatsaiksi. Ne innostivat kuvaamaan.

Kun lopetin jäämöhkäleiden kuvaamisen, kohdalle tuli ryhmä, joka näytti lähinnä ryhmäpäivähoitoryhmältä.. Kaksi naista ja liuta alle kouluikäisiä lapsia. Arviolta ehkä 5-vuotias poika puhutteli minua jo matkan päästä:
- Nainen!
- No mitä?, minä vastasin.
- Mitä sä siellä katselit?
- Katselin noita todella isoja jääpuikkoja.
- Miksi?
- Ne ovat niin isoja, ettei tuollaisia kovin usein näe. Otin niistä valokuviakin.
Poika oli tyytyväinen vastaukseen ja ryhmä jatkoi eteenpäin.

Voimalaitoksen yläpuolella oli joutsenpari, jota sitten kuvailin mieli iloisena.

Kännyin kulkemaan samaa reittiä takaisin. Melko pian minua vastaan tuli tuo samainen ryhmä, jonka pojan kanssa juttelin jääkuvausten jälkeen. Poika tunnisti minut jo kaukaa, osoitti minua ja kajautti kaikille:
- Tuolla on se sama täti, joka nähtiin!
Minä tervehdin kaikkia, erityisesti poikaa. Poika kysyi:
- Mitä sä sitten teit, kun me lähdettiin?
Kerroin kuvanneeni joutsenia, jotka näin siinä lähellä. Toinen naisista kertoi hymynkare suupielessä, että hekin olivat nähneet joutsenet aiemmin. Moikkailtiin ja minä jatkoin matkaa - hymy minullakin suupielessä, jollei koko naamassa :-)

"Tervetuloa virkistymään"

Pitkälänkoskella oli ne upeat kävelyreitit. Käytin niitä vähän enemmän takaisin kävellessä. Menomatkalla piti kävellä joen vartta niin läheltä kuin vain pääsi. Koski oli lempeä, ei mitään jyrkkiä putouksia, paitsi yläjuoksulla voimalaitoksen kohdalla.

Jäälautat olivat jo lähes lähteneet, joissakin kohdin näkyi vielä jäänteitä. Alempaa kuvaa kun katsoo oikein tarkoin, voi nähdä oikealla edessä olevassa 'saaressa' linnunpöntön. Sitä menin tietenkin katsomaan tarkemminkin.

Pönttö ei ollutkaan mikään peruspönttö :-) Tänne ovat selvästikin ihan kaikki tervetulleita =D

Ihanat joutsenet... ja muuta mietintää

Laulujoutsenia oli kaksin kappalein. Ihan selvä pari siis. Olivat nukkumassa heinikon reunassa, enkä välttämättä olisi edes huomannut niitä, jollei vastaan tullut ystävällinen rouva olisi kertonut minulle niistä. Kiitos vielä kerran arvokkaasta vinkistä :-)

Heräilivät siinä ja silloin niistä saikin paljon eläväisempiä kuvia kuin niiden nukkuessa. Asetusten kanssa vähän haeskelin. Kirkas auringonpaisten ei ole paras valo valkoisen joutsenen kuvaamiseen. Ja kuitenkin, kun ISO-arvon tiputtaa alas, valotusaika valuu sen verran pieneksi, ettei kaikki siipienhuitomiskuvat tallennu riittävän selkeästi. Kompromissi siis. En aio valittaa, ihanaa oli nähdä joutsenia ja ihanaa oli, että aurinko paistoi :-)

On hieman hassua, että joitakin kanssakulkijoita tuntuu hieman vaivaavan tämä luontokohteissa reissuamiseni. Oma perhe kannustaa ja ymmärtää minua täysin, mutta hieman vieraammilta ihmisiltä tulee säännöllisesti vaivihkaisia ehdotuksia toimintani muuttamiseksi. Voisin kuulemma etsiä kuvattavaa hieman lähempää. (kuvaanhan minä täälläkin, mutta Suomi on pullollaan ihanaa luontoa, jota haluan nähdä...) Luonnon sijaan voisin kuulemma etsiä kuvattavaa vaikka kaupungista. (Hämeenlinna ei nyt ole parhain esimerkki kaupunki-kaupungista.) Arkkitehtuuria ja rakennusten yksityiskohtia on ainakin minulle ehdotettu kuvauskohteiksi. (Arkkitehtuuri ei ainakaan vielä kohtaa sydäntäni eikä Hämeenlinna muutenkaan kokonsa vuoksi ole mikään monipuolinen arkkitehtuurin mekka. Rakennusten yksityiskohtia kuvasin kuvaushuumani alkuvaiheilla. En vain löydä sieltä sellaisia intohimoisia kehittymisen kohteita, mitä elävät olennot ja elävä luonto minulle tarjoaa.)

Kröhimistä aiheuttaa myös aika, jonka käytän kuvaamiseen ja luonnossa liikkumiseen (onneksi eivät tiedä, että kuvien käsittelyynkin kuluu aikaa...). Olen ymmärtänyt, että monen mielestä olisi sopivampaa, jos käyttäisin aikani perheen ja kodin hyväksi. Itse olen sitä mieltä, että kun olen lapset kasvattanut (mieheni kanssa) jo parikymppisiksi, minulla on ihan reilusti oikeus käyttää nyt aikaa omaan itseeni: liikkumiseen, uuden opetteluun, luonnosta nauttimiseen ja oman sieluni ruokkimiseen. Kyllä minä ruokaakin laitan enkä perhettänikään ole hylännyt, jos se ketään lohduttaa... ;-)

En aio potea huonoa omaatuntoa siitä, että joku on eri mieltä minun vapaa-aikani käytöstä. Mutta hieman sisäänpäin hymyilyä se minussa herättää - huolensa kullakin ;-)

Kyllä meillä on mahdottoman upea luonto, vaikka talveksi voisinkin matkustaa pitkäksi ajaksi johonkin valoisampaan paikkaan. Nyt haluan olla juuri täällä :-)

Lauantairetki - sielun ruokaa

Tämän lauantain retki johti Karkkilaan. Menomatka sinne oli ok, mutta paluumatkalla navigaattori päätti ohjata minut kaikkein pienimpien, hitaimpien ja kapeimpien teiden kautta. Pitkän päivän jälkeen maisemista ei osannut enää nautiskella...

Kuvausreissuissa tärkeintä on tietenkin kuvaaminen. Mutta tärkeitä elementtejä ovat myös uusiin paikkoihin tutustuminen ja luonnon keskellä rämpiminen. Tänäänkin näin pitkästä aikaa puukiipijän. En saanut siitä kuvaa, mutta ilahduin aivan mahdottomasti. Samoin koskien virtaavan veden ääni terapoi kuuloaistiani.

Tänään vain yksi kuva, huomenna perehdyn tekosiini paremmin ja sitten nähdään, tuliko mitään muita julkaisukelpoisia kuvia...