Kolmas kerta

Elämäni kolmas koskikara - tämähän on yhtä juhlaa. Kuvittelin, että kohtaamisemme ovat jo tältä 'talvelta' ohi, mutta Vihavuoden koskeltahan löytyi tämä terhakka poseeraaja. Pari kuvaa tuli sellaista, joissa koskikara on pää veden alla. Hirtehishuumorillani hihittelin itsekseni, että se yrittää varmasti hukuttaa itseään (hah-hah-haa...) ;-) Kovin hauska veikkonen tämäkin tyyppi oli :-)

Klikkaamalla kuvia saat ne hieman isommaksi, kuten tavallista...

Kadonneen kännykän vaellus - osa 2

Keskiviikkoaamuna tapasin junassa ystävällisen herrasmiehen, joka kysyi, matkustinko samalla junalla edellisenäkin päivänä ja olinko mahdollisesti kadottanut matkapuhelimeni. Hän oli huomannut minun puhelimeni jäävän junaan istuimelleni kun lähdin ja oli jopa lähtenyt perääni. Nopeana vaeltajana olin kuitenkin jo matkalla junan toiseen päähän eikä ihme, ettei mies ollut löytänyt minua.

Tämä mies kertoi kuitenkin vieneensä kännykkäni juna-asemalle lipunmyyntiin ja olivat sieltä ilmoittaneet toimittavansa puhelimen edelleen löytötavaratoimistoon. Kännykkäni oli siis tallessa! Minun ulottumattomissani, mutta tallessa! Ihanaa, että maailmasta löytyy kännyköitä pelastavia herrasmiehiä!

Siispä soittamaan löytötavaratoimistoon. Kuorma ei ollut vielä tullut. Myöhemmin se oli tullut, mutta sitä ei oltu purettu. Ja vieläkin myöhemmin selvisi, ettei kännykkäni ollut kuormassa mukana.

Torstaina aloin menettää hyväntahtoisuuttani ja kärsivällisyyttäni. Laitoin uuden palautteen www-sivujen kautta VR:n asiakaspalveluun, sillä en ollut saanut tiistaina lähettämääni viestiin minkäänlaista vastausta. Vähän aikaa puhkuttuani laitoin vielä muutaman kerran uudelleenkin palautetta samaista kanavaa pitkin. Pakko olisi jo jonkun huomata viestini.

Puolen päivän jälkeen soitin TAAS löytötavaratoimistoon. Ei, puhelimeni ei ollut saapunut sinne. Nyt en enää tyytynyt odotteluun ja palautelomakkeiden täyttelyyn. Etsin VR:n www-sivut läpikotaisin, mutten löytänyt kenenkään oikean henkilön yhteystietoja. Mutta kun apinan raivolla jaksaa kaivaa, niin ainahan jotain löytyy ;-) Löysinpä ihan oikeiden, elävien ihmisten sähköpostiosoitteita monen mutkan takaa. Ja niin lähetin sähköpostia - useammalle heistä. Kerroin tilanteesta ja siitä, että puhelin on todella toimitettu VR:n lipun myyntiin ja ainoa, mitä halusin, oli saada puhelimeni takaisin.

Puolen tunnin sisällä puhelimeni soi. Yksi sähköpostilistani henkilöistä soitti, mutta vain ilmoittaakseen, ettei moista puhelinta ole kirjattu heidän järjestelmiinsä, joten puhelinta ei ole toimitettu heille. Josko tapaamani mies ei ehkä olekaan toimittanut puhelintani sinne, minne sanoi. Joskohan löytäisin tuon tuntemattoman miehen uudelleen ja voisin kysyä häneltä tarkemmin asiasta. Sappeni kiehui. Miksi joku tuntematon pysäyttäisi minut kertoakseen löytäneensä ja palauttaneensa kännykkäni johonkin, jos ei ollut tehnyt niin? En keksinyt yhtään kelvolista selitystä moiseen. Ehdotin, että he tarkastaisivat lipunmyyntipisteet varmuuden vuoksi, jospa puhelin olisi vahingossa jäänyt sinne. En saanut vastakaikua.

Tämä on niin pitkä juttu, että tähän väliin tarvitaan taas yksi asiaan mitenkään liittymätön valokuva ;-)

Pian sain toisenkin soiton VR:ltä. Toinen henkilö sieltä soitteli selittääkseen minulle lähettämäänsä sähköpostia (jota en ollut vielä lukenut). Hän lupasi keskustelumme jälkeen kuitenkin, että lipunmyynnit tarkistetaan varmuuden vuoksi. Tässä oli ripaus asiakaspalveluhenkisyyttä.

Torstai-iltapäivällä hän lähetti minulle sähköpostin, jossa totesi, ettei puhelinta oltu löydetty, mutta lupasi palata asiaan, jos kännykästä kuuluu jotain.

Perjantaiaamuna junassa - tapasin taas tuon herrasmiehen. Hän kysyi, olenko jo saanut kännykkäni takaisin. Selvitettyäni tilannetta hänelle, hän vielä tarkensi kertomustaan siitä, milloin ja minkälaiselle henkilölle hän oli puhelimeni luovuttanut. Niinpä lähetin puelintani etsineelle VR:n ihmiselle viestiä siitä, että puhelimeni OLI todellakin toimitettu heille ja että sen todellakin pitäisi löytyä joko heiltä tai löytötavaratoimistosta. Lupasin palata vielä asiaan.

Parin tunnin kuluttua minulle soittaa se ensimmäinen VR:ltä minuun yhteyttä ottanut henkilö. Hän ilmoitti iloisia uutisia: puhelimeni oli löydetty. Se ei ollutkaan Helsingin päärautatieaseman lipunmyynnissä, kuten olin käsittänyt, vaan Pasilan lipunmyynnissä. Sitä ei oltu ehditty vielä toimittamaan sieltä löytötavaratoimistoon (neljässä päivässä)... Sain sovittua, että haen puhelimen itse Pasilan asemalta - sehän on aivan työpaikkani vieressä. Ja siellä se oli ollut koko ajan - tiistaiaamusta asti! Heti, kun sitä alettiin etsiä tosissaan, se myös löytyi.

Helpolla kännykkä ei siis löytynyt siihen nähden, kuinka se oli kuitenkin toimitettu ajoissa asianmukaiseen paikkaan juuri niin kuin toivoa vain pystyi. Mutta onneksi löytyi ;-)

Jälkikaneettina vielä sen verran, että tämän viikon maanantaina (eilen siis) sähköpostissani oli vihdoin vastaus www-sivuilta lähettämääni kyselyyn kadonneesta puhelimestani ja sen tiedustelemisesta. Vastaaja pahoitteli vastauksen myöhästymistä - heillä on kuulemma ollut ruuhkaa. Hän kertoi, että kadonneet esineet toimitetaan löytötavaratoimistoon ja että niitä voi tiedustella sieltä. Lisäksi hän oli liittänyt viestiin linkin löytötavaratoimiston www-sivulle. Melkein nauratti...

Maanantaina näin junassa jälleen myös puhelimeni löytäneen miehen. Näytin hänelle iloissani löytynyttä kännykkääni ja kiitin häntä vielä kerran :-)

Kadonneen kännykän vaellus - osa 1

Ensi alkuun täytyy todeta, että kuvalla ja tarinalla ei ole muuta yhteistä kuin minä ja mystiikka. Siihen se päättyy :-)

Kosken kuohuissa ei ole muuta mystiikkaa kuin että sen kuohujen läpi ei näe, mitä pinnan alla tapahtuu. Koskikara ja telkkäpariskunta olivat puolestani tutkimassa myös pinnanalaista maailmaa, mutteivät kertoneet minulle yhtään mitään. Tai sitten en vain ymmärtänyt.

Jätin kuitenkin (viime) tiistaiaamuna kännykkäni vahingossa junaan. Laitoin sen 'sievästi' laukkuni viereen, kun puin takkia päälleni. Rutiini on sama joka aamu. Tällä kertaa jostain syystä matkaan tarttui vain käsilaukkuni, kännykkä jäi vain ajatusasteelle, siis penkille.

Töissä huomasin tilanteen - ei kännykkää. Puhelin oli kuitenkin herättänyt minut Tikkurilan aseman paikkeilla, joten kotiin se ei ollut jäänyt. Tarkan etsinnän jälkeen kävi selväksi, ettei se ollut tullut myöskään työpaikalle. (Hukkaan sen usein töissä ja tiedän jo täsmälleen vakiopaikat, mistä sen aina löytää - minä tai joku muu). Se oli jäänyt siis junaan.

Aikataulu oli tiukka eikä minulla ollut kännykkää. Jätin siis VR:lle palautetta palautelomakkeen kautta, muita yhteystoetoja en löytänyt. Soitin IT-tukeen ja he lupasivat laittaa liittymän katkolle. Puhelimen menettäminen oli mullistavaa, sillä siellä olivat yhteystietoni, kalenterini, matkalukemiseni, junan e-lippuni (onneksi se oli myös paperisena) ja paljon muuta.

Odotin tiistaina hartaasti, mutta mitään ei kuulunut VR:ltä.  Soitin lainapuhelimella asiakaspalveluun ja he kertoivat kaiken löytötavaran matkaavan löytötavaratoimistoon. Muuten he eivät voineet auttaa. Sain puhelinnumeron sinne. Soitin heille, mutta kuormaa ei oltu vielä purettu. Iltapäivällä ehkä. Iltapäivällä kuorma oli purettu, mutta kännykkääni ei ollut mukana. Löytätavaratoimiston mukaan VR lähettää löydetyt tavarat heille viimeistään 2 viikon kuluessa löydöstä. Se olisi työkännykälle aivan liian kauan! VR ilmoitti, että tavarat toimitetaan toimistoon päivittäin. Jäin siis odottamaan keskiviikkoa...

Eri näkökulmia - vesi juoksee kuitenkin

Suomen luonto on vain niin kaunis. Kun osaisi löytää nuo herkkupalat, joita löytyy ja riittää. Täytyy toki myöntää, että hiven auringon valoa kaunistaa mitä tahansa ;-)

Olen kartoittanut itselleni listaa juoksevista vesistä, joilla haluan käydä. Lista ei ole vielä pitkä, sillä etsimiseen menee kovasti aikaa - ja aikaa on aina liian vähän. Seuraavia retkiä olen suunnittellut Pirkanmaalle, mikäli kelit, auton käyttömahdollisuus ja omat vapaani osuvat sopivasti yhteen.

Lauantaina kävin vihdoin Vihavuodella, joka on köllötellyt vieraslistallani ainakin viime kesästä asti. Tähän reissuun ei voinut yhdistää mitään muuta hyötytoimintaa, joten nyt oli puoli päivää vain valokuvaamiselle ja ajomatkoille ;-)

Vihavuoden kosken alajuoksulta muutama kuva. Ensin en pitänyt siitä, että silta näkyi kuvissa väistämättä. Sitten totuin siihen, eikä se enää häirinnyt. Alajuoksu oli kuitenkin paljon kuvauksellisempi minun silmissäni kuin sillaton yläjuoksu.

Ihanaa sunnuntai-iltaa!

Hassu pari - kevään ensimmäiset kumpikin :-)

Ihanan ilman kunniaksi istuin autoon ja lähdin ajamaan hieman kauemmaksi kuvaamaan. Noudatin auton navigaattorin jakamia ohjeita, kunnes jouduin pysähtymispaikan puutteessa tekemään u-käännöksen. Kuvattavaa löytyikin jo matkalta.

Joutsenen hoksasin jo autoon asti. Sillalle kävellessäni huomasin, että se oli laulujoutsen ja että sen kaverina oli kanadanhanhi. Hassun oloinen pari. Laulujoutsen huuteli kavereita tämän tästä, mutta hanhea lukuunottamatta ketään ei näkynyt. Siinä vierekkäin uivat ihan pitkän tovin. (Kuvan saa hieman isommaksi klikkaamalla sitä.)

Lopulta laulujoutsen lähti lentoon ja lensi huudellen pois. Hanhi jäi aivan yksin ja alkoi puolestaan huudella kavereita sekin. Tämän kevään ensimmäinen laulujoutseneni samoin kuin ensimmäinen kanadanhanhenikin. Takaisin ajellessani saman paikan ohi kumpaakaan lintua ei näkynyt paikalla. Vaikka joutsenesta ei saa parhaita kuvia aurinkoisella kelillä, nyt ei ollut paljon valinnan varaa. Kuvat oli otettava juuri silloin, jos ne halusi ottaa.

Paikka on Hauholla (Hämeenlinnassa) Iso-Roineen ja Pyhäjärven taitteessa - Iso-Roineen puolella. Ihan etelän rannikoista ei siis ollut kysymys.

Organisointia ja vertailua

Ryhdyin organiseeraamaan vanhoja valokuviani. Poika ( 20 v.) kysyi, saanko urakan valmiiksi tänä viikonloppuna. Totesin, etten todellakaan saa mitään vielä valmiiksi tässä ajassa. Hän kysyi, kuinka paljon valokuvia on. Enhän minä tiedä... Aivan liian paljon. Ei minkäänlaista tolkkua, liian vähän olen malttanut vuosien varrella karsia. Toisaalta en koskaan arvannut, että tästä kuvaamisesta tulisi tällainen juttu.

Osa kuvista on kadonnut kovalevyn rikkoutumisen myötä. Olen sittemmin oppinut ottamaan varmuuskopioita, laiskasti tosin. Alkuajan kuvat sisälsivät vähemmän laatua, vaan mahdottomasti intohimoa. Hyviäkin kuvia mahtui aina joukkoon, kun riittävästi räpsi.

En ollut kuvannut käytännössä mitään vuosikausiin, muutamia juhlakuvia lapsista, siinä kaikki. Digikamera sai innostumaan ja hullaantumaan. Innostuin dokumentoimaan ensin puutarhaa, sitten luontoa ja koko maailmaa. Kaikki oli pitkään dokumentointia, ei mitään ajatusta visuaalisesta asettelusta tms. Vähitellen aloin nähdä kuvaamisessa paljon muutakin kuin dokumentatiivisen taltioinnin välineen.

Löysinpä kätköistäni ensimmäisiä kuviani Hattelmalanjärven lintutornista. Tämä kuva on otettu 4.huhtikuuta 2010. Kuukautta myöhemmin kuin nyt ja lunta riitti... Ja pitkospuut olivat sulaneen veden alla.

Tässä pitkospuut viikko sitten kuvattuna. Ei ole kevät toisensa kaltainen...

Uusin säätiedotus lupaa huomiselle kuvausmahdollisuuksia. Aamupäivän pyryjen jälkeen pitäisi tulla selkeämpää. Niinkuin ylemmästä kuvasta näkyy, alkuaikoina tuli kuvattua kelillä kuin kelillä. Kaikki oli vielä uutta, eikä olosuhteiden kanssa passannut nirsoilla. Nyt nuo varjoisen kelin kuvat on otettu jo niin moneen kertaan, ettei heikko keli jaksa enää innostaa. Tai sitten olen vain laiskistunut.

Aikaisemmat keväät muutaman vuoden aikana ovat olleet sen verran lumisia, että perhosia olen itse nähnyt vasta puolessa välissä huhtikuuta. Nyt on nähty joissain paikoissa jo perhosia ja leppäkerttujakin, joten perhoshavainnotkin saattavat olla tänä vuonna kovastikin etuajassa.

Huomisen auringon pilkettä odotellen... :-)

Sosiaalista elämää!

Tänään kävin syömässä ystävien kanssa, joita olen viimeksi nähnyt viime keväänä. Näin valokuvausreissuja tekevälle kotikissalle aikamoisen mukavaa vaihtelua :-)

Työkännykkäni jäi junaan tiistaina ja kännykässä on tietenkin myös kaikki tärkeät tietoni ja kontaktini. Jatkokertomus kännykän jäljittämisessä on käynnissä kovaa vauhtia. Ja käänteitä riittää. Olen kaivanut vanhan privaattinumeroni käyttöön ja harjoittelen aivan omastani poikkeavan puhelimen käyttöä. Ei ole pelkästään herkkua ja ruusuilla tanssimista...

Mutta ystävien tapaaminen oli ihanaa ja voimaannuttavaa. Enkä ottanut edes yhtään kuvaa - en edes selfietä, joiden ottamisessa olen huonon lisäksi vielä onneton ;-) En siis ota niitä.

Aamulla vielä luvattiin lauantaiksi kevätmyrskyä. Saas nähdä, mitä luonto päättää toteuttaa... Sitä odotellessa: Ihanaa perjantaita!

Muhinointia

Töistä lähtiessäni aurinko paistoi kauniisti. Helsingissä siis. Riihimäellä oli jo synkkää ja pimeää eikä keli valaistunut yhtään Hämeenlinnaan tullessakaan. Ajatus auringonlaskun kuvaamisesta oli turhaa haavetta. Täytyy tehdä jotain ihan muuta.

Sorsien muhinointia siis...

Ensin ne uivat rinnakkain päitään nyökytellen. Toinen nyökkää ja toinen sitten takaisin. Naaras asettuu matalaksi, vain pää nippa nappa veden pinnan yläpuolelle.

Kun tapahtuma on ohi, uros pyyhältää matalana pikavauhtia kiertämään naarasta ympäri. Naaras puolestaan oikoo sulkansa ja siipensä näyttävästi.

Jäisen suon löydöt

Jäätynyt, vähäluminen suo tarjosi nähtäväksi aivan uusia asioita. Otin ensin kuvan jäljestä, joka oli syntynyt suhteellisen äskettäin. Jonakin iltana, luulisin, ennen pakastumista. Halusin jäljen talteen siltä varalta, että oma askeleeni vie senkin mennessään. En ollut ollenkaan varma jään kestävyydestä vielä tässä vaiheessa.

Hieman kissan tassun jälkeä suurempi jälki oli.

Hetken päästä lumessa oli tuoreehkot toiset jäljet. Jotain lintua veikkaisin.

Puiden välissä oli tuppaita, lunta ja jäätä. Jää oli paikoin kantavaa, paikoin kovasti joustavaa. Päättelin jättäväni vähiten jälkiä jälkeeni, jos tallustelen varovaisesti jään päällä.

Siellä täällä maa kohosi hieman puiden juurella. Sieltä lumi oli sulanut eikä sinne jää ylettänyt.

Suon reunan ja järven rajamailta näin pienen poukaman, joka näyttää lintutornista aivan erilaiselta (tietenkin). Tämä poukama avautuu lauantain postauksen viimeisessä kuvassa kaislikon taakse. Siellä on telkkäpönttö (siitä ei ole kuvaa) ja telkät käyvät muutenkin kesällä siellä ruokiansa sukeltelemassa. Härkälinnutkin hakevat pesäaineita ihan näiltä main. Tuolla poukaman jälkeisellä kaislavyöhykkeellä on välillä laulujoutsenten pesä, joskus tekevät sen hieman sivummalle.

Ihan hetkenä minä tahansa täällä alkaa olla enemmän elämää ja suo alkaa upottaa. Ehdinpä käymään tällä kertaa :-)

Keskittymistä lintuihin

Lauantain auringossa talitintit etsivät maasta syötävää sellaisella innolla, että sitä ei minun paikalle saapumiseni yhtään häirinnyt. Koira lumoutuu maan tuoksusta kevään saapuessa. Toimiikohan juttu samoin tiaisella?

Yritän olla ajattelematta Ukrainan tilannetta ja keskittää ajatukseni lintuihin. Ukrainan tilanteelle en voi mitään (valitettavasti), mutta omiin ajatuksiini voin hieman vaikuttaa.

Ihan pönttöjä

Hattelmalanjärven lintutorni on luonnonsuojelualueella - sekin vain muutamien kilometrien päässä kaupungin keskustasta. Alueelta löytyy linnunpönttöjä paljon ja vaikka millaisille linnuille. Veden rajassa ovat telkän pönttöjen lisäksi joidenkin isokokoisten lintujen pöntöt. Pöllöjä varten ehkä?

Sisemmällä metsässä löytyi edelleen isojen lintujen pönttöjä, mutta myös aivan pikkuriikkisillä suuaukoilla varustettuja pönttöjä. Ihan lintutornin vieressä olevissa pikkupöntöissä on aikaisempina vuosina näkynyt tiaisruuhkaa. Yritin tunnistella noita pönttöjä ja törmäsin nettisivuun, jolla kaupitellaan valmiita mittoihin tehtyjä linnunpönttöjä. Hinnat olivat sen verran kohtuullisia, että tilaamista voisi oikein harkita tälle omalle kotipihalle.

Keskeltä pimeähköä metsää löytyi tällainen erikoisempi pönttö. Jos oikein tunnistin pöntön, se on puukiipijän pönttö.

Nykyiset oman pihan lintupöntöt alkavat olla huonokuntoisia ja ainakin parin suuaukko on levinnyt kovasti oravan käsittelyssä. Sellaiseen pönttöön ei ihan pieni lintu enää mene asustelemaan...

Hattelmalanjärven lintutornilla

Aurinko hemmotteli tänään ainakin täällä Hämeessä. Kävin Hattelmalanjärven lintutornilla. Keli oli houkuttava: auringon lisäksi keli oli niukasti pakkasella ja ollut sitä jo muutaman päivän. Lumipeite oli kuitenkin poissa. Usean perheen jäävierailun jälkeen uskaltauduin itsekin kävelemään muutaman askeleen jäälle. Sieltä sai kuvia hieman eri perspektiivistä.

Etsin kovasti blogeistani aikaisempia lintutornipostauksia, mutten löytänyt niitä ainakaan tähän hätään. Huomasin taas, kuinka upea juttu on, kun malttaa liittää postauksiin avainsanoja ja/tai tunnisteita. Kun ei aina jaksa, niin etsiminen on toivotonta. Päivittelin siis samalla myös vanhempien postauksien avainsanoittelua siltä osin kun maltoin.

Tavallisesti lintutornilla ei juuri kannata käydä tähän aikaan. Kaikki paikat ovat niin täynnä lunta, ettei löydy mitään havainnoitavaa sen enempää kuin kuvattavaakaan. On tämä erilainen kevät...

Lintutornille kävellään pitkospuita pitkin. Tavallisesti ne ovat siis tähän aikaan lumen peittämiä ja hieman myöhemmin ainakin osittain tulvivien vesien peittämiä. Nyt ne olivat melkein sulia.

Lintutornista tuttu näkymä alas kaislikkoon ja telkkäpöntölle.

Jäätä pitkin pääsin kuvaamaan torninkin eri suunnasta kuin tavallisesti. Se näyttää hieman joka suuntaan vinolta, enkä oikein osannut asemoida, milloin kuva olisi oikeasti suorassa...

Keskimmäiset tikasportaat ovat vanhaa perua. Torni on ollut pienempi, mutta laajennuksen myötä rappusistakin on tehty isommat ja helpommin kuljettavat. En ole koskaan käynyt tornilla noiden vanhojen rappusten käyttöaikaan.

Jäältä näkymä telkkäpöntöllekin avautuu eri perspektiivissä.

Toisella puolella oleva kaislikkokin näyttäytyy erilaisena matalalta katsottuna.