Asukkeja

Väsyneen naisen askelin päätin katsastaa vielä Pihtilammen, joka olikin siis paljon suurempi kuin heti hoksasinkaan. Joku muu olisi ehkä huomannut sen heti jo kartasta, vaan en minä...

Pihdin puristama mutka oli kapea ja jäässä. Sen jälkeen uudella aavalla olikin jo sulaa. Ja asukkeja :-)

Enhän minä sitten sen pitemmälle päässyt. Kuvattuani fanaattisesti laulujoutsenia (joille on mielessäni muodostunut vähemmän tyylikkäitä vaihtoehtonimiäkin...) vastavaloon parhaani mukaan, kello oli jo niin paljon, että piti kiiruhtaa autolle ja kotiin antamaan koiralle ruokaa - se oli sen päivän koiranhoitotoimenpiteistä minun listallani :-) Tytär ulkoilutti hänet pariinkin otteeseen, samoin mies kertaalleen, joka myös ruokki koiran aamulla ennen töihin lähtöään. Loput Pihtilammesta ehtii nähdä halutessaan myöhemminkin.

Pihtilampi olikin järvi

Pihtilampi näytti ensin ihan oikeasti lammelta. Ymmärtääkseni se on Pälkänettä, mutta Laipanmaa, johon Pihtijärvi kuuluu, on linkin kartan mukaan Kangasalan ja Pälkäneen alueella.

Tältä näytti ensinäkemältä. Mutta tämä järvi jatkuukin kuin pihdillä puristetun kapeikon ja mutkan jälkeen edestä oikealle - isona kuin mikä. Kartasta sen näkee hyvin, laavu ja pysäköintipaikka ovat numeron 15 kohdalla. Lähdin kuitenkin ensin kävelemään etelään Sadinlammen ohi (tosi pieni, ihan jäässä) Korppivuorelle.

Harjuinen maasto tekee sen, että polku kulkee paljon metsässä ja veden äärelle päästään vain silloin tällöin. Välillä ollaan todella lähellä, mutta rinteestä kasvavat puut peittävät näkyvyyden. Mutta onneksi metsässä on keväällä ja syksyllä jumalaisen kaunista - ei edes hyttysiä ;-)

Maasto oli soisen kosteaa. Sammalta riitti. Harva asia on kauniimpaa kuin sammal metsän läpi siivilöityvässä auringon valossa... Sitä voisi kuvata vaikka kuinka kauan. Pihtilammesta lähti pieni puro, joka tässä liplattelee etelään päin. Vielä ei olla Sadinlammella.

Korppivuori oli korkealla harjun päällä. Sinne sai totisesti kiivetä. Ei ole mikään lonkkaleikkausta odottelevan kävelykeikka. Toki matkalla oli pitkospuita ja rappusia, mutta maaston korkeuserot tuntuivat paikottaisesta jäästä johtuen vieläkin työläämmältä.

Korppivuorella pääsi jo lähemmäs jyrkkää harjun reunaa ja näki paikoittain jopa järvelle (Iso Hirvijärvi) Harjun keskellä oleva järvi oli vielä lähes täydellisesti jäässä.

Hieman Korppivuoren jälkeen, ennen Laurilanvuorta, löytyi taas näköalapaikka. Nyt paras tähän mennessä. Noin kolme kilometriä olin kulkenut ylä- ja alamäkiä, pian reitti poistuisi järven läheltä kokonaan. Päätin palata Pihtilammelle ja katsoa sen rantaa pitkin kulkevaa reittiä vielä pohjoiseen. Se kannatti, sieltähän paljastui vielä kokonainen järvi! :-)

Elossa sentään (sammakko siis)

Päiväretken jälkeen ajomatkalla Pihtilammelta kotiin kapealla hiekkatiellä pomppi edessäni ruskea möykky. Auto parkkiin ja kameran kanssa ulos (tietenkin). Tämän kevään ensimmäinen sammakkonihan se siinä. Se oli loukkaantunut.

Ensin huomasin sen rauhallisuuden lisäksi vaurioituneet eturaajat, olivat kummallisissa asennoissa. Raajat huomasin vielä tarkemmin, kun katsoin sitä eri kulmasta. Silmäliepeen huomasin vasta tästä kuvasta. Ollut varmaan saaliina jollekin ja päässyt sitten livahtamaan. Hyppeli lopulta tien reunasta ojan puolelle...

Yök! - Ja sitten pesulle...

Eilen kävin koiran kanssa lammen luona kameran kanssa. Tuttu paikka viekotteli sitä oitis viereisellä parkkipaikalla... Tämä samainen paikka oli himokkaan kaivamisen kohteena jo talvella - myös näiden lumisten aikojen mentyä, moneen kertaan.

Siellä on kieriskelty kerran jos toisenkin (siis vain koira, en minä) ja olen ihmetellyt liikennemerkin juuren vetovoimaa. Ja niin siellä kierittiin eilenkin...

Menin katselemaan kierintäpaikkaa ja himokkaan kiehnäyksen kohde löytyi kuin löytyikin. Se on varmasti ollut siellä kauan. Siltä se ainakin näytti.

Kynsistä päätellen se on ollut myyrä. Muuten se olikin maatunut jo haisevaksi esitomuksi... Tämän jälkeen koira pääsi suihkuun - oikein shampoon kanssa.

Tulevasta kohtalostaan tietämätön koira oli piehtaroinnin jälkeen kovasti tyyni. Etenkin, kun olin nenäliinan avulla rahdannut myyrän jäännökset metsän suojiin. Voi voi tuota (koiran) viattomuutta,,, ;-)

Mustavalkoista - enimmäkseen

Odotan jännityksellä, mihin viikonlopun sääennuste päätyy. Ulkoiluilma olisi tilauksessa, mutta mitään lupausta en ole tilaukseeni saanut.

Viime viikonloppuna päädyin kävelemään koivumetsikköön. Koivumetsässä on jotain sykähdyttävää ja vaikutelma vain lisääntyy, kun aurinko malttaa valaista maisemaa hieman. Sammalkin näyttäytyy niin kutsuvan vihreänä ja melkein kesäisenä, kun se saa aurinkoannoksensa :-)

 Harvemmasta koivumetsästä siirryin tiheämpään ja mustavalkoinen luonnon grafiikka vain tiivistyi.

Päädyn säännöllisesti kuvaamaan koivuja milloin mistäkin kuvakulmasta- Aina löytyy jotain uutta :-)

Se faamarin fasaani... ;-)

Meillä päin riittää fasaaneja vaikka muille jaettavaksi. Perimätieto kertoo, että täällä (asevelikylässä) olisi fasaanien paljoutta käytetty aikanaan hyväksi oikein sota-ajan henkeen. Niitä on ruokittu kesäisin ja syksyllä ollaan sitten vaanittu ruokapaikalla ja saalistettu valmiiksi pulskistettu ja kesytetty saalis... Noh, enää täällä ei tehdä niin.

Ne ovat jänniä eläimiä. Niin kesyjä, että tulevat pihaan syömään ja kukkoilemaan - meluavat oikein kunnolla. Mutta niin arkoja, että häipyvät heti ihmisten tullen.

Tämä fasaani kerjäsi huomiota juuri, kun olin lähdössä lauantain kuvausretkelle. Mutta ainahan minulla on aikaa yhdelle fasaanille ;-)

Huudetaan kuin hullut. Siipien pöllyyttäminen on nyt vielä pienemmässä roolissa. Tämä keskittyi huutamiseen. Joku huusi naapuritontilla ja tämä huusi takaisin. Johon naapurin fasaani vastasi jne.

Fasaanien täytyy olla sukua piirretyistä tutuille maantiekiitäjille... Niin samanlaista on niiden pikakävely, kun tulee kiire. (Meidän lapsillamme edellisen vuosituhannen puolella pikakävely oli korvike juoksemiselle. Kun sisällä ei saanut juosta, vaihdettiin pikakävelyyn. Vauhti oli yhtä kova, mutta askel pitempi ja hiippaavampi ;-))

Vähemmässä kiireessä ehtii askeltamaan 'arvokkaasti' - siis pää ja kaula pystyssä. Jatkuvasti valmiustilassa pikakävelyä varten...

Hyvin harvoin fasaania pääsee niin lähelle, että kuvasta tulee edes kohtuullinen. Hyvällä tuurilla paikallaan pysyvä kuvaaja saa kuvauskohteekseen vahingossa lähelle tulevan linnun ;-) Tai sitten kyse on vain minusta ;-)

Jäästä vedeksi - kevät tulee

Iso jäälautta on kauniimpi kuin umpijäinen kevätjärvi (olen järvi-ihminen, aina asunut järvien lähellä). Pieni jääpalanen voittaa puolestaan ison kimpaleen. Niin se menee minun päässäni näin keväällä...

Paatuneimman ja paksuimmankin jääkönsikkään reunalta löytyy herkkä sielu, jos sillä nyt sielua voi olla ;-) Jään reuna puhuttelee.

Ja sitten ovat ne pienemmät lohkareet. Pallo on läpimitaltaan reilut 10 senttiä ja muotoiltu paljon komeammin kuin mihin minä ikinä pystyisin... Kyseessä siis sama pallo, joka esiintyi täällä jo aikaisemmin lohkarekaverinsa kanssa :-)

Ja jossain vaiheessa veden ja jään välille on vaikea vetää enää rajaa, sillä jää sulaa vedeksi ja vesi liikkuu. Mitä pienemmät jääpalat, sitä pienempi ja korkeampi kilinä. Nämä kilkattavat ihan hiljaa...

Klikkaamalla kuvia saat ne hieman suuremmiksi ja näet enemmän :-) Iloista kevään jatkoa!

Jäät lähtevät Vanajavedellä

Vajaveden rannalla Hattulassa on Hämeenlinnan kaupungin virkistysalue. Kävimme siellä ensimmäisen kerran tyttäreni kanssa viime kesänä (tai toissa kesänä...). Vanajaveden virtaava, kapea osa kulkee siitä vierestä, joten arvelin, että sulaa vettä voisi olla nähtävissä. Olin oikeassa :-)

Virkistysalue on kahdella alueella. Ensin kävin eteläisemmässä osassa - siellä ensi kertaa. Kun jaksoin tarpoa pikkuniemen nenään, näkymät olivat ihastuttavat, vaikka joitakin mökkejä onkin tuossa aika vieressä. Oikealla näkyvän niemen päässä on se osa virkistysaluetta, jossa olen aikaisemminkin käynyt.

Hieman yli tuon seuraavan niemen nokan riittää jotakuinkin avointa vettä. Seuraavan niemen jälkeen avautuu iso selkä ja siellä riittää vielä jääpeitettä. Mutta tässä näkyy sulaa vettä ja liikkeelle lähteneitä jäälauttoja isompina ja pienempinä palasina. Tuuli puski kevätriemuaan ja paikoin jäiden kilinä oli varsinaista musiikkia :-)

Jää jaksaa viehättää silmääni - etenkin, kun se on lähtemässä pois ja kertoo olevansa kevään merkki :-) Ylimmästä kuvasta löytyy myös eilisen postauksen jääpallo, jos sitä jaksaa etsiä. Kauneutta riitti niin isossa kuvassa kuin yksityiskohdissakin :-)

Tuulinen, mutta aurinkoinen retkipäivä

Aurinko ja tuuli jouduttivat tänään jäiden lähtöä ainakin järvissä. Löysin itseni ihailemasta irronneita jääkappaleita, jotka olivat muhkeita ja auringon valossa aivan hehkuvia. Nyt taas tähän hätään yksi kuva - huomenna heittäydyn isommin noiden kuvien kimppuun. Ihana retkipäivä tuulesta huolimatta :-)

Solassa kaatuneiden puiden lomassa

Ensinnäkin: Kiva, että tänne on kirjautunut uusia lukijoita! Olen kauhean otettu, vaikka en oikein osaa sitä ilmaistakaan.

Maijalankoski oli ympäristöltään aivan erilainen kuin Pitkälänkoski. Ei mikään lastenvaunujen kanssa joen reunaa seurailtava paikka. Laavu oli, samoin nuotiopaikka. Mutta joen vartta alajuoksulle mentäessä pitää olla tasapainoa ja kiipeilyhalua.

Tästä näkee jo jonkin verran noita joen reunoja. Perhokalastajat ovat tallanneet reunoille pientä polkua, mutta mitään valtaväylää siellä ei ole. Toiseen suuntaan menee hieman selvempi polku.

Puut kasvavat ihan joen uomasta...

Mikä määrä kortetta! Kangaskorte, jos oikein veikkaan. Sitä oli paikoin oikein viidakkomaisen aluskasvillisuuden verran. Vaikutelma oli ihan epätodellinen... Samoissa paikoissa, missä kortetta kasvoi villinänsä, puut olivat kovin hoikkavartisia ja nuoria.

Joen yllä oli paljon kaatuneita puita. Ne olivat ihan tämän joen / kosken tavaramerkki. Tästä kuvasta näkee jo hieman paremmin, kuinka jyrkästi maa kohoaa ylöspäin heti joen reunalta. Joki kulkee kuin syvässä rotkossa.

Joen kupeessa kasvavien puiden juurakot olivat sopeutuneet veden läheisyyteen ja sen pinnan vaihtelevaan korkeuteen. Paikoin ne näyttivät oikein runollisilta...

Jäätä ja poika

Pitkälänkosken yläpäästä löytyy voimalaitos. Jos oikein olen tulkinnut, siellä on Massakoski ja kuvia ja tekstiä löytyy esimerkiksi täältä. Tuon puisen ison rakkennelman läpi kulkee vettä ja osa siitä vedestä vuotaa läpi. Niin kävi nytkin. Kovat pakkaset olivat jäädyttäneet vuotavaa vettä jääpatsaiksi. Ne innostivat kuvaamaan.

Kun lopetin jäämöhkäleiden kuvaamisen, kohdalle tuli ryhmä, joka näytti lähinnä ryhmäpäivähoitoryhmältä.. Kaksi naista ja liuta alle kouluikäisiä lapsia. Arviolta ehkä 5-vuotias poika puhutteli minua jo matkan päästä:
- Nainen!
- No mitä?, minä vastasin.
- Mitä sä siellä katselit?
- Katselin noita todella isoja jääpuikkoja.
- Miksi?
- Ne ovat niin isoja, ettei tuollaisia kovin usein näe. Otin niistä valokuviakin.
Poika oli tyytyväinen vastaukseen ja ryhmä jatkoi eteenpäin.

Voimalaitoksen yläpuolella oli joutsenpari, jota sitten kuvailin mieli iloisena.

Kännyin kulkemaan samaa reittiä takaisin. Melko pian minua vastaan tuli tuo samainen ryhmä, jonka pojan kanssa juttelin jääkuvausten jälkeen. Poika tunnisti minut jo kaukaa, osoitti minua ja kajautti kaikille:
- Tuolla on se sama täti, joka nähtiin!
Minä tervehdin kaikkia, erityisesti poikaa. Poika kysyi:
- Mitä sä sitten teit, kun me lähdettiin?
Kerroin kuvanneeni joutsenia, jotka näin siinä lähellä. Toinen naisista kertoi hymynkare suupielessä, että hekin olivat nähneet joutsenet aiemmin. Moikkailtiin ja minä jatkoin matkaa - hymy minullakin suupielessä, jollei koko naamassa :-)

"Tervetuloa virkistymään"

Pitkälänkoskella oli ne upeat kävelyreitit. Käytin niitä vähän enemmän takaisin kävellessä. Menomatkalla piti kävellä joen vartta niin läheltä kuin vain pääsi. Koski oli lempeä, ei mitään jyrkkiä putouksia, paitsi yläjuoksulla voimalaitoksen kohdalla.

Jäälautat olivat jo lähes lähteneet, joissakin kohdin näkyi vielä jäänteitä. Alempaa kuvaa kun katsoo oikein tarkoin, voi nähdä oikealla edessä olevassa 'saaressa' linnunpöntön. Sitä menin tietenkin katsomaan tarkemminkin.

Pönttö ei ollutkaan mikään peruspönttö :-) Tänne ovat selvästikin ihan kaikki tervetulleita =D