Solassa kaatuneiden puiden lomassa

Ensinnäkin: Kiva, että tänne on kirjautunut uusia lukijoita! Olen kauhean otettu, vaikka en oikein osaa sitä ilmaistakaan.

Maijalankoski oli ympäristöltään aivan erilainen kuin Pitkälänkoski. Ei mikään lastenvaunujen kanssa joen reunaa seurailtava paikka. Laavu oli, samoin nuotiopaikka. Mutta joen vartta alajuoksulle mentäessä pitää olla tasapainoa ja kiipeilyhalua.

Tästä näkee jo jonkin verran noita joen reunoja. Perhokalastajat ovat tallanneet reunoille pientä polkua, mutta mitään valtaväylää siellä ei ole. Toiseen suuntaan menee hieman selvempi polku.

Puut kasvavat ihan joen uomasta...

Mikä määrä kortetta! Kangaskorte, jos oikein veikkaan. Sitä oli paikoin oikein viidakkomaisen aluskasvillisuuden verran. Vaikutelma oli ihan epätodellinen... Samoissa paikoissa, missä kortetta kasvoi villinänsä, puut olivat kovin hoikkavartisia ja nuoria.

Joen yllä oli paljon kaatuneita puita. Ne olivat ihan tämän joen / kosken tavaramerkki. Tästä kuvasta näkee jo hieman paremmin, kuinka jyrkästi maa kohoaa ylöspäin heti joen reunalta. Joki kulkee kuin syvässä rotkossa.

Joen kupeessa kasvavien puiden juurakot olivat sopeutuneet veden läheisyyteen ja sen pinnan vaihtelevaan korkeuteen. Paikoin ne näyttivät oikein runollisilta...

Jäätä ja poika

Pitkälänkosken yläpäästä löytyy voimalaitos. Jos oikein olen tulkinnut, siellä on Massakoski ja kuvia ja tekstiä löytyy esimerkiksi täältä. Tuon puisen ison rakkennelman läpi kulkee vettä ja osa siitä vedestä vuotaa läpi. Niin kävi nytkin. Kovat pakkaset olivat jäädyttäneet vuotavaa vettä jääpatsaiksi. Ne innostivat kuvaamaan.

Kun lopetin jäämöhkäleiden kuvaamisen, kohdalle tuli ryhmä, joka näytti lähinnä ryhmäpäivähoitoryhmältä.. Kaksi naista ja liuta alle kouluikäisiä lapsia. Arviolta ehkä 5-vuotias poika puhutteli minua jo matkan päästä:
- Nainen!
- No mitä?, minä vastasin.
- Mitä sä siellä katselit?
- Katselin noita todella isoja jääpuikkoja.
- Miksi?
- Ne ovat niin isoja, ettei tuollaisia kovin usein näe. Otin niistä valokuviakin.
Poika oli tyytyväinen vastaukseen ja ryhmä jatkoi eteenpäin.

Voimalaitoksen yläpuolella oli joutsenpari, jota sitten kuvailin mieli iloisena.

Kännyin kulkemaan samaa reittiä takaisin. Melko pian minua vastaan tuli tuo samainen ryhmä, jonka pojan kanssa juttelin jääkuvausten jälkeen. Poika tunnisti minut jo kaukaa, osoitti minua ja kajautti kaikille:
- Tuolla on se sama täti, joka nähtiin!
Minä tervehdin kaikkia, erityisesti poikaa. Poika kysyi:
- Mitä sä sitten teit, kun me lähdettiin?
Kerroin kuvanneeni joutsenia, jotka näin siinä lähellä. Toinen naisista kertoi hymynkare suupielessä, että hekin olivat nähneet joutsenet aiemmin. Moikkailtiin ja minä jatkoin matkaa - hymy minullakin suupielessä, jollei koko naamassa :-)

"Tervetuloa virkistymään"

Pitkälänkoskella oli ne upeat kävelyreitit. Käytin niitä vähän enemmän takaisin kävellessä. Menomatkalla piti kävellä joen vartta niin läheltä kuin vain pääsi. Koski oli lempeä, ei mitään jyrkkiä putouksia, paitsi yläjuoksulla voimalaitoksen kohdalla.

Jäälautat olivat jo lähes lähteneet, joissakin kohdin näkyi vielä jäänteitä. Alempaa kuvaa kun katsoo oikein tarkoin, voi nähdä oikealla edessä olevassa 'saaressa' linnunpöntön. Sitä menin tietenkin katsomaan tarkemminkin.

Pönttö ei ollutkaan mikään peruspönttö :-) Tänne ovat selvästikin ihan kaikki tervetulleita =D

Siirtymävaihe - viime viikonlopusta ensi viikonloppuun

Ensi viikonlopuksi on luvattu ainakin toistaiseksi oikein soveliasta keliä. Suunnittelen kovasti kuvausmatkaa... johonkin :-)

Myllykoskella maltoin olla brassailematta ihan niin paljon pitkän valotusajan kuvilla, mutta erilaisia valotusaikoja halusin sielläkin kokeilla. Kosket ovat hämäläiselle harvinaista herkkua, täältä Hämeenlinnan kantakaupungista täytyy matkustaa vähintään 50 kilometrin päähän päästäkseen kosken makuun. Kun sellaiselle sitten tulee lähdettyä, täytyy kaikki mahdolliset kuvakulmat käyttää hyväkseen.

Pari kuvaa siis Myllykoskelta, Nurmijärveltä., suht samoilta kohdilta otettuja.

Kosket kiehtovat siksikin, että siellä tapahtuu jotain tähän aikaan vuodesta. Täkäläiset järvet ovat vielä suurilta osin jääpeitteen alla. Kun järvet ja joet alkavat olla sulia, pääsee vihdoin kuvaamaan niitäkin. Vesi kiehtoo nyt, kun ei juurikaan ole vielä vihreää...

Pitkospuita

Rakastan paikkoja, joissa hyvät retkeilypolut on yhdistetty kauniisiin maisemiin. Jos esimerkiksi järvi on vieressä, on upeaa, jos pääsee mahdollisimman usein ja läheltä kulkemaan rantaa pitkin. Nurmijärvellä Myllykoskelta lähtee luontopolku, jossa ei tarvitse samoilla pelkästään metsän uumenissa. Polku myötäilee joen rantaa, vaikka käy välillä metsässä syvemmälläkin. Aina palataan joen rannan läheisyyteen.

Kauniilla kelillä liikkeellä oli muitakin, mutta porukkaa oli huomattavasti vähemmän kuin toisessa vaihtoehdossani olisi todennäköisesti ollut. Toinen vaihtoehtoinen retkikohteeni oli Helsingin vanhankaupungin lahti, mutta epäilen sen olleen kauniina lauantaipäivänä kovasti, kovasti kansoitettu.

Liikkeellä olevat ihmiset olivat oikein ystävällisiä, eikä mukaan mahtunut yhtäkään äänekästä porukkaa. Edes lapsiperheet eivät käyneet kovaäänistä keskustelua, kuten joskus tuppaa käymään. Minusta on niin upeaa, että lapsiakin kannustetaan ja opetetaan kunnioittamaan luonnon rauhaa. Silloinhan kuulee ja näkee paljon enemmän.

Luontopolusta suurin osa on pitkospuita...

Neljäs kerta - ja nyt kuulin laulun (luulen...)

Jo neljäs koskikarabongaukseni! Olin ainakin ihan aluksi varma siitä, että kuulin sen laulavan. Näin niitä mielestäni kaksi. Ja se, jonka sain kuvaan, istui tämän puun oksalla :-)

Puu oli kaatunut Vantaanjoen toiselta puolelta veteen ja oli ärsyttävän kaukana. Voi olla jopa, ettei koskikarakaan ihan heti osu silmään ;-) Se on lisäksi melkein selin, joten sen hahmottaminen kuvasta on vieläkin vaikeampaa.

Kuulin siis kauniin, kauniin laulun. Yhdessäkään kuvassa koskikaran nokka ei kuitenkaan ole auki. Lisäksi pian oli äänessä kokonainen orkesteri. Se ei helpottanut äänten erottamista. Puun ykäosasta (tästä suunnasta katsottuna alkoi pompiskella vartta alas toinenkin lintu - mustarastas. Se yhtyi lauluun. Lisäksi paikalle saapui kaksi innokasta sinitinttiä, jotka jodlasivat mukana nekin. Kokonaisuus oli kerrassaan ihana.

Linnut ovat näissä kuvissa ärsyttävän pieniä, mutta putkellani on rajoitteensa... Lupaan kuitenkin, että jokaisesta kuvasta löytyy vähintään yksi lintu. Viimeisestä jopa kaksi - ei kun etsimään siitä :-) Kuvaa klikkaamalla saat vähän enemmän etsintäpinta-alaa.  Kun olet paikantanut karan, voit etsiä sitä uudelleen tuosta ihan ensimmäisestä kuvasta. Siellä se on :-)

Nukarinkoski

Nukarinkoski oli viime perjantain alkupiste. Ennen jäälauttojen ja -peitteiden löytämistä olin ensin kävellyt hieman rantaa ylös ja alas. Puissa oli linnunpönttöjä, mutta osa niistä oli vallan käyttökelvottomassa kunnossa, kuten tämä. Ehkä joku korjaa?

Rannalla oli myös kalastuksen kieltäviä kylttejä, jos niitä oikein tulkitsin. Yksi kalastaja virralla oli siitä huolimatta täydessä työn tohinassa. Olikohan tämä sellainen paikka, missä ei saa kalastaa paitsi jollain erityisluvalla?

Niin tai näin, näillä jäillä oli vaikea päästä paikkaan, josta olisi saanut kelpoisen kuvan koskesta. Myllyn käytössä olleen virran yli meni juuri putouksen kohdalla silta. Ei hyvä kuvaukseen, ihan liian pystysuorassa ylhäällä. Toiselta sivulta koski virtasi vapaana, mutten ainakaan nyt keksinyt hyvää ja turvallista paikkaa, josta olisin saanut nuo hyvin kuvaan. Tässä paras yritykseni - siinä näkyy vasemmalla hieman kosken vapaata osaa. Ilma oli kosteaa...

Vapaan osan yläjuoksua:

Ja koko kosken alajuoksua:

Suunnittelen innoissani uusia reissuja. Omat reissut pilvisille päiville ja osat aurinkoisemmille. Lumelle ja lumettomalle omat reissunsa. Jotain tänne lähelle ja jotain vähän kauemmas. Tänään töistä tullessa satoi lunta melkein vaakatasossa, nyt sade on tauonnut, mutta ulkona saa kahlata lumessa. Näin lumisille päiville ei taida haluta suunnitella mitään matkoja. Päätän vain pontevasti, että keli muuttuu hetkenä minä hyvänsä - parempaan suuntaan :-)

Jääpeitettä

Nukarinkoski ei ollut valmis reunojensa tallaamiseen. Joki (Vantaanjoki) oli jäätynyt veden pinnan ollessa korkealla ja jääkerros kattoi laajan alueen. Pitkospuiden päällä oli kupera jääkerros ja pian huomasin, että siinä oli halkeama keskellä kulkureittiä. Jäälauttoja irtoili tämän tästä halkeamien kohdalla ja niiden lähellä käveleminen ei tuntunut houkuttavalta.

Joen rannalla kulki muuten oikein kiitettävästi kävelyreittejä. Ne vain eivät olleet nyt parhaimmassa edustuskunnossa. Kuukauden, kahden kuluttua tilanne on jo aivan toinen. Silloin pitää palata tuonne.

Koskaan ei voinut olla varma, oliko jään alla maata vai vettä. Jäälautat lohkesivat irti hetkessä eikä sellaisen päällä oleminen siinä vaiheessa kutsunut yhtään. Ajelehtivia jäälauttoja näkyi pitkin virtaa. Välillä lautat jäivät kiinni kiviin ja niiden matka hidastui.

Kuhakoskea hieman lähempää :-)

Kuvasin Kuhakoskea ensin vain alhaalta, mutta pian huomasin, että kosken reunaa pääsee helposti nousemaan jalan ja kuvakulmaa saa muutettua muutamalla askeleella. Niinpä lähdin kiipeilemään :-) Täytyy tässä vielä muistuttaa, että vielä muutama vuosi sitten ahdistuin kovasti korkeista paikoista enkä olisi silloin voinut kuvitellakaan kiipeileväni joskus tällaisissa paikoissa ;-)

Ensin kosken aivan ylin osa. Olen tuohon toiseen kuvaan merkinnyt punaisella suurin piirtein tätä vastaavan alueen. Ensin kaunis, ehkä metrin pudotus, sitten loivaa kalliota seuraavaan, isompaan pudotukseen asti.

Sitten kuvakulma samasta paikasta alaspäin. Taas vastaava alue merkitty toiseen kuvaan - nyt sinisellä :-) Tästä saa hieman kuvaa siitä, että olin korkealla - ja reunalla. (Hyvä minä!)

Ja sitten pari pitkän valotusajankuvaa vielä alajuoksulta. Käy varmaan ilmi, että olen aivan koukussa juoksevaan veteen? ;-)

Kuhakoski

Kuhakoskesta laitoin eilen pitkän valotusajan kuvan. Aukko oli f32 ja valotusaika 10 sekuntia. Tässä muutama lisäkuva Kuhakoskesta eri kuvakulmista ja eri valotusajoilla.

Eilisen kuvan painopiste oli tuolla ylhäällä, hieman oikealla. Siellä on kosken terävin putous. Kosken alajuoksulla on miellyttävästi käveltävää kiveä ja kalliota. Kuvauskulmaa sai etsiskellä ja kokeilla ihan rauhassa. Tässä kuvassa aukko on sama f32, mutta valotusaika 1/10 sekuntia. Vesi näyttääkin tässä ihan erilaiselta.

Tässä näkyy tuo putousosa paremmin. Eilisen postauksen kivimöhkäle vesimaidon keskellä näkyy nyt paremmassa mittakaavassa putouksen yläosassa. Alajuoksu jatkuu oikealle,  ylemmässä kuvassa enemmän alajuoksua. Aukko vieläkin tuo f32 ja tässä kuvassa valotusaika 5 sekuntia.

Alajuoksusta sitten vielä oma kuvansa:

Voin vain mielessäni kuvitella, miltä paikka näyttää kesän vihreän keskellä. Tänne pitää ehdottomasti tulla uudestaan.

Pitkää valotusaikaa

Aamupäivästä vietiin ensin pojan pyörä huoltoon. Sitten lähdin ajelemaan kohti Nukarinkoskea Nurmijärvelle. Siellä riitti käveltävää ja kuvattavaa siinä määrin, että päätin jättää matkasuunnitelmassani alunperin mukana olleen Myllykosken väliin. Myllykoski on kuitenkin ennestään tuttu ja kovin helpon poikkeamisen päässä työmatkalla, jos autolla vain on liikenteessä. Sinne ehtii siis moneen kertaan myöhemminkin. Toki takaisin aion mennä Nukarinkoskellekin. Nyt ei todellakaan ollut kaikkein paras hetki käydä siellä. Jo kuukauden, parin kuluttua tilanne on varmasti moninkertaisesti parempi.

Toiseksi koskikohteekseni jäi (niinikään Nurmijärvellä) Kuhakoski. Ihana koski, kerta kaikkiaan. Ainakin kuvaamisen kannalta. Kompakti paketti, jossa oli kaikki. Sinne menen myös ihan varmasti uudestaan :-) Ennen kaikkea menin koskille harjoittelemaan lisää pitkän valotusajan kuvaamista. Kuvien läpikäymiseen menee varmasti ikuisuus, mutta onhan tässä aikaa. Yli kuuden tunnin reissu matkoineen, ulkoilemisineen ja kiipeilemisineen tuntui oikealta urheilulta. Ainakaan en tänään jaksa ryhtyä mihinkään valokuvamaratonin katselemiseen. Sen verran tarkistin, että katsomiskelpoisia kuviakin tuli. Hyvä niin :-)

Kolmas kerta

Elämäni kolmas koskikara - tämähän on yhtä juhlaa. Kuvittelin, että kohtaamisemme ovat jo tältä 'talvelta' ohi, mutta Vihavuoden koskeltahan löytyi tämä terhakka poseeraaja. Pari kuvaa tuli sellaista, joissa koskikara on pää veden alla. Hirtehishuumorillani hihittelin itsekseni, että se yrittää varmasti hukuttaa itseään (hah-hah-haa...) ;-) Kovin hauska veikkonen tämäkin tyyppi oli :-)

Klikkaamalla kuvia saat ne hieman isommaksi, kuten tavallista...