Ilmassa - matalalla ja korkeammalla

Tänään on arjen kunniaksi ja kuin ihanan leppoisan pyhän vastapainoksi ollut hyrinää ja kiirettä kuin kurrella konsanaan. Yhtä notkeaksi ja kevyeksi en ole taipunut, mutta kukin taaplaa tyylillään. Eikö?

Nelipäiväisen viikon menee vaikka kiirehtienkin, ei ehdi haittaamaan. Tälle viikolle onkin osunut monia epätavallisia ja mielenkiintoisia kalenterilisukkeita. Mukavaa :-)

Mutta vielä kuvia siitä samasta oravasta, joka taiteili sähkölinjoilla. Nyt mentiin ilmassa. Matalammalla ja korkeammalla :-) Terävyyttä vielä kun saisi lisää (minä kuvaan, ei kurre hyppyyn), niin sitten...

Tasapainoilua :-)

Näillä säillä voisi olla kuvaamassa ulkona aamusta iltaan. Paitsi että täytyy ensin tilata uusi muistikortti. Ja kotonakin pitää paitsi näyttäytyä, myös käyttäytyä. Käyttäytymisellä tarkoitan muiden kanssa seurustelua ja paikkojen hienoista kunnossapitoa.

Käpytikan kolistelu perässä suunnistin, mutta se lähti lentoon ja siirtyi huomattavan paljon sivummalle. Samassa paikassa askaroi kuitenkin orava. Se oli ensin varuillaan, mutta rentoutui ja innostui vauhtiin vähitellen :-) Mieletön tasapaino...

Tähän puistoon ei mahdu kahta oravaa...

Asumme asevelikylässä, kaikki katujen nimet ovat armeija-aiheisia. Lähipuisto on nimeltään Töpinäpuisto. Siellä kasvaa mahdottoman isoja mäntyjä, joista taitava orava pääsee hyvin puusta toiseen hyppäämällä oksalta oksalle.

Oravia kävin tänäkin iltana sieltä kurkistelemassa. Ensin en nähnyt mitään, mutta sitten kuulin. Kaksi oravaa samassa puussa - se oli taistelua. Juoksivat, kiipeilivät ja hyppelivät puusta toiseen. Keskittyivät enemmän toisiinsa kuin minuun. Toinen joutui antamaan pitkän oksalta putoamisen jälkeen periksi ja siirtyi kauemmas. Minä ehdin kuvaamaan muutaman kuvan :-)

Hullu-Hilda

Ei saisi nimitellä, mutta sillä nimellä tätä nuorta riiviötä olen nyt päättänyt kutsua. Ihan meidän kesken vain, en kerro siitä muille tikoille.

Hullu-Hilda huutaa kovaa, käyttäytyy aggressiivisesti jopa omaa äitiään kohtaan ja täyttää pesäkolon aukon niin täydellisesti, ettei sen ohitse pääse antamaan ruokaa muille, vähemmän äänekkäille sisaruksille. Tuollainen lapsi olisi jokaisen äidin kauhukuva, mutta ehkä eläimiin pätee hieman erilaiset selviämisen säännöt kuin meihin ihmisiin.

Mutta Hilda ei kyllä lämpimiä tunteita sytytä. Ainakaan minussa.

Seuraava versio kehityksen askelista

Käpytikat ovat hyvää vertailumateriaalia kuvauksen kehittymisen suhteen. Lisäksi niiden pesä on helpottavan lähellä. Puhumattakaan siitä, kuinka innostavaa on seurata perheen elämää... On muuten isottelevaksi käynyt tuo poikasista vahvin.

Siis käpytikkoja siis. Kamerassa näyttivät hyviltä ja kuvankäsittelyssä ihan hyviltä. Saas nähdä, miltä äkkiseltään tänne käsittelemäni kuva näyttääkään. Aika on niin mahdottoman rajallista työelämän tahdissa. Etenkin, kun työmatkoihin joutuu käyttämään 3-4 tuntia päivässä...

Vaan tässä vertailua edelliseen käpytikkaotokseen. Terävyys parantunut. Värit?

Kyllä, myös isä ruokkii lapsiaan

Myös isäkäpytikka ruokkii poikasiaan. Se askarrutti minua vielä aamulla, vaan ei enää. Varsinaisia pieniä kiljuhanhia nuo poikaset... Aivan mahdotonta meteliä. Kenellekään ei jäänyt pesäpaikka epäselväksi ;-)

Ja kamera sai lisää testikuvia. Muutamia olennaisia juttuja vielä hukassa, muuten sujuu jo paremmin. Sonyssä linssien zoomit kiertyvät eri suuntaan kuin Canonissa. Tule väännettyä kovin helposti ja automaattisesti zoomi kauimpaan mahdolliseen asentoon - ja kestää aina joitakin kuvia, ennen kuin tajuan sen. Mutta suunta siis parempaan päin :-)