Jostain olin muodostanut sellaisen mielíkuvan, että mitä isompi kaupunki, sitä heikommin sieltä löytyy ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä. Lontoon matkallamme törmäsimme aivan erilaiseen yhdistelmään. Iso kaupunki ja tämän tästä ystävällisiä, omaehtoisesti auttamaan tarjoutuvia ihmisiä.
Uskottelen itselleni, ettei kyse ole vain meitä kohdanneesta satunnaisten poikkeuksien kummallisesta sarjasta, vaan että ihan oikeasti isoissa kaupungeissakin - ainakin joissakin - voi kohdata aitoa ystävällisyyttä.
Emmekä me siellä mitenkään pulassa olleet, kyse ei ollut edes siitä. Mutta samantien, kun levittelimme eteemme metrosta tultuamme karttaa, eräs mies kolmen poikansa kanssa tarjoutui jo auttamaan. Hotellin nimen kerrottuamme hän opasti meidät oitis oikeaan suuntaan.
Hotellin luona pääovelta näyttävä ovi ei ollutkaan sisäänkäynti ja yritimme tutkia ympäristöämme oikean sisäänkulkuaukon löytääksemme. Ohi kulkeva rouva kysyi heti ystävällisesti, olemmeko etsimässä pääsisäänkäyntiä ja opasti meidät sitten korttelin toiselle puolelle.
Jo lentokentältä metroon kävellessämme eräs mies tarjoutui ystävällisesti auttamaan minua rappusissa matkalaukkuni kanssa. Kantoi sen ripeästi kaikessa ruuhkassa rappuset ylös. Olin kovin otettu, etenkin kun olin vielä kohtalaisessa kuumeessa (mutta sitähän tuo mies ei tiennyt).
Olimme tyttäreni kanssa kovin otettuja. Tunnin sisällä olimme saaneet monesti arvokasta apua ennen kuin olimme edes vielä tarvinneet sitä.
Kuva on suttuinen, otettu hotellihuoneemme ikkunan läpi sateiselle ja pimeähkölle pihalle. Parkkipiha oli pieni, mutta siellä oli käytetty ihanasti luovaa asettelua, jotta sinne saatiin mahtumaan mahdollisimman monta autoa. Luonnollisesti hotellin henkilökunta huolehti autojen parkkeeraamisen, jotta hommassa säilyi jokin järjestys.
